Umpikujassa?

En tiedä, mitä tässä keksisi.

Halusin selvittää, mikä maksaa ja juttelin pitkään tänään fysioterapeutin kanssa. Hän sanoi suoraan että hänellä on hankaluuksia Jassun kanssa. Jassu ei suostu tekemään mitään, ei kerta kaikkiaan mitään mikä edistäisi kuntoutumista. Seisomatelineessä seisominen on taistelua. Jumpat Jassu tekee läpihuutona, haluaa samalla katsella televisiota ja on löysä kuin keitetty lapamato osallistumatta yhtään mihinkään. Kävelyä ei Jassu ole suostunut kokeilemaan lainkaan rollaattorin kanssa, syy on se että sitä pitäisi harjoitella alakerrassa fysiatrian osastolla ja Jassu kieltäytyy menemästä sinne . Kuntoutus ei siis ole edennyt mihinkään; suurimmaksi osaksi Jassun oman asenteen ja niskuroinnin takia. Ei kuulemma "jaksa". Suurin syy Jassun vastustukseen on omien sanojensa mukaan sairaalassaolo; ei halua olla siellä ja koti-ikävä on kova.

Jassu käyttäytyy silti kuin uhmaikäinen kolmevuotias!

Tänään sitten lupasin Jassulle, että käydään kaupungilla ajelemassa jos tekee kaikki mukisematta. Poika alkoi kiristää, ettei hän tee mitään ennenkuin pääsee kaupungille. Minä sanoin, ettei Jassu aseta ehtoja, vaan minä... johon poika alkoi karjumaan, että minä olen lupauksen pettäjä. Olin kuulemma luvannut, että mennään kaupungille - omaa osuuttaan ei muistanut enää ollenkaan. Loppuseuraamus oli, että Jassu huusi minulle itku kurkussa ja käski häipyä. Minun ei kuulemma tarvitse enää ikinä tulla sairaalaankaan. Ja fyssarin kanssa ei suostunut taaskaan tekemään yhtään mitään.

Juttelin ennen lähtöäni hoitajien kanssa. Yksimielinen kertomus oli, että Jassu on usein itkuinen ja sulkeutunut. Hieman epätietoisena otin yhteyttä yksityiseen fysioterapeuttiin, joka oli sitä mieltä että sähkösukka ja vibra pitää hankkia pikimmiten ja että Jassulle voisi olla parasta tosiaan päästä kotiin ja saada kuntoutus sinne. Sairaalan maksusitoumuksella se ilmeisesti onnistuisikin. Nyt harkitsemme sitä vaihtoehtoa... mutta.

Mutta on siinä, että mitä sitten jos Jassu heittää tenkkapoot myös kotona. Olen silloin aivan omillani liikuntakyvyttömän kolmetoistavuotiaan kanssa. Soitin Jassulle ja sanoin, että jos kuulen positiivisia uutisia yhteistyöstä, kun aamulla soitan osastolle, käydään Hesessä syömässä. Poika alkoi raivota ettei hän minkään v**un pyörätuolin kanssa minnekään Heseen halua. Hän haluaa vaikka kyynärsauvat, ennenkuin suostuu minnekään menemään. Totesin, että kuitenkaan kysymys ei ole velvollisuudesta, vaan mahdollisuudesta. Jos ei poikaa kiinnosta, niin enhän toki pakota. Ilman Hesen eväitäkin pärjää.

Siinäpä sitä ollaan. Hän haluaa kyynärsauvat, vaikkei vielä rahkeita sellaisten käyttämiseen ole. Vasen käsi on edelleen heikko, eikä vasemmassa jalassa ole lainkaan toimintaa. Sanoin, että siitähän ollaan koko ajan jankattu - siitä, että Jassu viettää lopun elämäänsä pyörätuolissa, ellei asenne ja yhteistyöhalukkuus ala muuttua. Kallisarvoista aikaa on mennyt jo hukkaan. Eipä sillä vaikutusta ollut, sain luurin korvaani.

Missäpä olisi se oraakkeli, joka kertoisi mitä tehdä. Jatkaako Jassun sairaalahoitoa ja vastentahtoista kuntouttamista?

Jotenkin en näkisi siinä mitään käytännön hyötyä, että fyssari käy kaksi kertaa päivässä tappelemassa Jassun kanssa 45 minuuttia ajasta siitä mitä arvon potilas tällä kertaa suostuu tekemään, ja loppu 15 minuuttia jää sitten varsinaista työaikaa. Eihän ketään voi väkisin jumpata.

Ottaako poika kotiin, tapella maksusitoumus yksityiselle fysioterapeutille ja ottaa se raskas riski siitä, että kaikki keinot on käytetty jos poika kieltäytyy kuntoutuksesta myös kotona? Jassu ilmeisesti luulee, että pääsee kotona "helpommalla" katsellen televisiota ilman että tarvitsee tehdä itse mitään - että äidille voi kettuilla vielä raskaammin kuin hoitohenkilökunnalle.

Pitää kai nukkua yön yli ja miettiä sitten...